"LINDAN BLOGI"

- EVANKELISTA -

Linda Takalo

(Joh.10:27-28)

Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni.

Yhteystiedot:

Gsm: 046 8990040

Olen lapsesta asti nähnyt enneunia ja kokenut myös ihmeitä. Välillä minun ei tarvinnut olla edes unessa, jotta näkisin jotakin, välillä se kaikki, mitä näin oli jopa pelottavaa. n. 5 vuotiaana näin etukäteen isoisäni kuoleman, nukuin viereisessä huoneessa. Yhtäkkiä sänkyni vieressä seisoi kasvoton, mustassa kaavussa oleva mies, enkä vieläkään tiedä, että miksi minulle niin pelottava näky jo 5-vuotiaana tuli. Ei mennyt kauan, kun isoisäni yllättäen menehtyi. (Mitään sen kummempia sairauksia ei oltu todettu.) Yritin kertoa näistä asioista äidilleni, joka peloissaan otti minut mukaan psykologille, tehtiin psykologiset testit ym. eikä niissä ollut mitään poikkeavaa. Äitini otti yhteyttä myös erääseen meedioon, joka siihen kaikkeen sitten totesi, että ehkä kuulun samaan "kastiin"...

Kun olin n. 7-vuotias, loukkasin jalkani todella pahasti, kantapää oli mennyt sijoiltaan ja siinä oli jotain muutakin sellaista, että lääkäri sanoi, että tulisin koko ikäni kävelemään ontuen. ( En tarkalleen muista, mutta röntgenkuvat olivat olleet kuulemma järkyttäviä.) Eräänä päivänä kun nousin sängystä, huomasin, ettei minua enää satu kävellä ja muistan kun pompin ja juoksin, ei tehnyt yhtään kipeätä. Oli sovittu toinenkin tapaaminen saman lastenlääkärin kanssa, joka sitten otti uuden röntgenkuvan, eikä siinä näkynyt MITÄÄN! Kaikki oli kunnossa. Muistan lääkärin ilmeen, kun tuijotti ja vertaili pitkään edelliseen röntgenkuvaan ja totesi, ettei osaa selittää sitä lääketieteellisesti... Joku mun äidille sen jälkeen sanoi, että näkee, että minulla on suojelusenkeli...

Jostain sain käsiini lasten Raamatun ja sitä luin innoissani ja aloin paljon miettimään Jumalaa, Isää... Koska oma isäni ei millään tavalla osallistunut kasvatukseeni eikä ollut läsnä, minua lohdutti, että Taivaan Isä minulla on. Rakastin luontoa... Muistan kun kävelin ja poimin kukkia, marjoja ja onnellisena ajattelin, että Isä kaikki ne kauniit kukat meille antanut, kaiken kauniin luonut...

Ystäväni äidiltä sain lainaksi myös hengellisen kasetin, jota tykkäsin kuunnella, mutta koska en ole uskovasta perheestä, äiti tuli usein ja sammutti mankan eikä tykännyt siitä, että sellaista kuuntelen. Muistan kuinka laitoin pienet käteni ristiin ja rukoilin, ihan vain siksi, koska minulle tuli tarve rukoilla, se tuli ylhäältä... Kun joku kuoli, rukoilin ja kysyin Isältä, että onkohan vainajalla nyt kaikki hyvin, onko hän rauhassa...

Mitä enemmän kasvoin, sitä enemmän aloin vieraantua siitä kaikesta ihanasta. Tilalle tuli ongelmat. Minua "revittiin" paikasta toiseen, ja sain monta kertaa kuulla, etten ollut toivottu lapsi...

Olin alle 10-vuotias, kun äiti tutustui nykyiseen isäpuoleeni ja erään pienen väärinkäsityksen jälkeen huusi minulle, että "SINÄ et tätä pilaa, tämä on mulle tärkeintä..." , en uskaltanut tehdä mitään ja ainoa tuki ja turva oli rakas mummoni, joka minua pienenä olikin kasvattanut...

Jouduin jo pienenä lapsena olemaan "rooli päällä" , esittämään, että kaikki on hyvin, sillä perheemme oli niin "hienostunut". Jouduin pitämään niin paljon sisälläni ja joskus kun kaikki purkautui ja kysyin äidiltä, että miksi, niin sain huudot... Kaiken piti olla aina "kunnossa", koska meidän piti olla esimerkillinen perhe. Minuun sattui niin tajuttomasti ja ajattelin jo vähän päälle 10-vuotiaana, että mitä, jos minua ei olisi olemassa? Usein itkin itseni uneen. Ainoa joka silloin tuntui välittävän, oli rakas mummi, mutta koska jouduimme muuttamaan hänestäkin kauas, niin olin yksin. Kukaan kaverikaan ei voinut ymmärtää, että miltä minusta tuntuu, enkä olisi saanut edes kertoa...

Jo pienestä pitäen olen ymmärtänyt asioista enemmän, kuin mitä olen antanut muille ymmärtää, tiesin esimerkiksi sen, että miksi moni ihminen päätyy itsemurhaan. Ja minä ajattelin sellaisia jo vähän päälle 10-vuotiaana, ajattelin  että mitä järkeä minulla on olla täällä? Ajattelin, että tämä maailma on niin julma paikka, etten kestä.

Meni vielä vuosia ja viha sisälläni alkoi kasvaa. Olin aivan varma siitä, että Jumala vihaa minua, niinpä minä aloin pikkuhiljaa syyttää Häntä kaikista mahdollisista vastoinkäymisistä... Ajattelin, että minun ei enää tarvitse olla kiltti. Aloin ottamaan selvää satanismista, ja mustassa raamatussa oli käsky, joka kehotti tekemään muille sitä, mitä ne tekee mulle (ja se kuulosti silloin hyvältä)... Sain paljon pahaa aikaiseksi, ja voin sanoa, että pimeät voimat ovat TODELLISIA! Tajusin aika nopeasti, että enää en ollut satanisti, vaan saatananpalvoja. Toivoin ja tein paljon pahaa, pilkkasin Jumalaa ja poltin Raamatun. Mitä enemmän minulle tapahtui pahaa, sitä enemmän syytin Jumalaa. Lisää "potkua" antoivat vielä saatananpalvoja-kaverit. Yritin kaikin tavoin päteä ja saada hyväksyntää, ja sitä sainkin, mutta väärästä seurasta.

Pari kertaa jouduin pakosta käymään kirkossa, eikä sekään liikuttanut minua, papit naamat peruslukemilla saarnasivat synneistämme, mutta ei se koskettanut minua millään tavalla... Ja moni pappi tiesi minut, mutta oliko heillä aikaa auttaa? Oliko heillä aikaa keskustella? Ei. Ja he kyllä lähipiirini kautta kuulivat ja tiesivät, mihin olin ajautumassa, mutta heillä oli liian kiire välittää. Mutta ei, en syytä ketään muuta kuin itseäni siitä kaikesta, mitä tapahtui. Se oli minun valintani silloin, ja siitä pääseminenkin oli vaikeata...

Kesällä 2005 kuoli minulle rakas mummoni, joka oli mulle kuin äiti... Se pysäytti, oikeastaan siinä vaiheessa aloin miettimään elämää ja kuolemaa. Aika meni ja pääsin saatananpalvonnasta, mutta etsin itseäni kokoajan. Luin eri uskonnoista ym. mutta mikään ei tuntunut "omalta". Tiesin kyllä, että Jumala on, ainakin joku korkeampi voima, hyvä voima, joka on luonut kaiken, mutta kristinuskosta olin saanut sellaisen käsityksen, että eri seurakunnilla eri säännöt ja periaatteet, että joitain pappeja ei kiinnosta kuin oma tilipussi ja se, että aina sunnuntaisin on tarpeeksi väkeä kirkossa. Sain sellaisen käsityksen, että pääsylippu taivaaseen on taattu sillä, kun käy kirkossa joka sunnuntai ja antaa rahaa kolehtiin... Tottakai se kuulosti liian "helpolta", ja siksi siihen kaikkeen oli niin vaikeata uskoa. Siksi otinkin selvää eri uskonnoista...

Jo silloin alkoi olla ikävä sitä lapsenuskoani, ja muistelin usein niitä päiviä ja hetkiä kun iloitsin ja kiitin Jumalaa kaikista ihanista kukista, puista, marjoista, eläimistä, auringosta jne... Kuitenkin, aloin "palvoa" kaikkea pinnallista, vietin tunteja peilin edessä (Sain silloin siitä jo varoitusunen, mutta silloin en vielä käsittänyt, että mitä uni tarkoittaa..) Liityin erääseen tanssiryhmään ja siinä sitten sain sitä huomiota. Olen koko ikäni laulanut ja tanssinut, mutta onneksi ymmärsin erota kyseisestä ryhmästä ajoissa. Ajattelin, että ulkonäöllä pärjää, ja kaikkein eniten taisin rakastaa silloin itseäni, välittämättä muista, eli olin hyvin itsekäs.

Aika meni ja kiitos ihanan anopin, minäkin päätin antaa elämäni Jeesukselle. Ennen sitä kävimme pitkiä keskusteluja ja aloin saada aivan uutta kuvaa kaikesta... Mutta se oli kaikkea muuta kuin helppoa sen jälkeen. Saatana itse yritti monesti hyökätä minun ja mieheni kimppuun, meidän kodissamme tapahtui outoja asioita ja jopa rukoukseni yritettiin keskeyttää. Mieheni voi todistaa, että vähän väliä, varsinkin öisin, asunnossamme kuului ääni, ihan kuin joku olisi kävellyt puukengillä ympäri asuntoa, myös samassa huoneessa, missä me nukuimme... Ja se oli vasta "kevyttä" , sen kaiken muun lisäksi, mitä sattui ja tapahtui...

Mutta minä päätin sinnitellä, ja taistelen koko loppuelämäni...

Aloin pikkuhiljaa taas näkemään unia ja näkyjä, näin n. pari vuotta sitten jo ne tapahtumat, mitä läheisilleni muutaman viime kuukauden aikana on sattunut, sairaudet ym. Myös muita merkillisiä unia Herra minulle näyttänyt, mutta ymmärrän niiden merkityksen aivan varmasti silloin, kun on sen aika. Kesällä 2009 näimme mieheni ja anoppini kanssa taivaalla kultaisen miekan, eikä se voinut olla aurinko, joka sateisen ja pilvisen päivän jälkeen oli jo laskenut (oli melkein yö), näkyi aivan selvästi kultainen miekka ja ikäänkuin käsi, joka olisi pitänyt kiinni miekasta. Ihmettelimme ja katselimme pitkään ja olimme tietenkin hieman peloissammekin...

Toinen kerta oli, kun pari kk sitten nukuin, olin syvässä unessa, kunnes yhtäkkiä ei näkynyt yhtään mitään ja joku puhalsi torvea, SELVÄSTI ! Säpsähdin ylös (Oli sen verran "käsittämätön" se ääni!) ja aloin automaattisesti rukoilemaan, mitään miettimättä, kunnes aloin olla enemmän "tietoisessa" tilassa, vaikka istuinkin sängyllä. Herätin äkkiä mieheni ja tivasin, että kuuliko mitään ja että mikä ihme se oli, mies nukkui, vauva nukkui, ja mies ei ollut kuullut mitään. Minä melkein huusin, että pakko hänen nyt oli kuulla, kun sen verran kova ja "outo" ääni, että koko talon olisi pitänyt herätä siihen... Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, että mikä kyseinen ääni mahdollisesti oli...

Unien ja näkyjen lisäksi Herra on tehnyt elämässäni niin paljon, varsinkin muuttanut sitä parempaan suuntaan! Olen alkanut aidosti välittämään muista ihmisistä, minulle on tullut yhtäkkinen tarve rukoilla jonkun puolesta (jota en aina edes välttämättä hyvin tunne.) , jälkikäteen olen kuullut, että kys. henkilöllä vaikeata. Herra on pikkuhiljaa puhdistanut sydäntäni ja tekee sitä edelleen, kokoajan. Herra on näyttänyt minulle, että ketkä ovat todellisia ystäviä ja ketkä oikeasti minusta välittää, Herra on ollut kuitenkin se parhaista parhain ystävä! Herra on alkanut vahvistamaan minua, ja nyt ymmärrän, että minunkin elämälläni on tarkoitus, juuri minullakin on tehtävä. Ihmettelen vaan, että miksi olen ollut niin sokea?

Kiitos Herra, että olet avanut silmäni ! Kiitos Herra rakas, että olet antanut minulle kaikki syntini anteeksi ja kiitos Herra siitä, että Sinä rakastat minua ja hyväksyt minut juuri sellaisena kuin minä olen! Kiitos Herra rakas KAIKESTA. En löydä edes sanoja...

Moni "ystävä" pitää minua nykyisin varmaankin tylsänä "hihhulina", mutta minä rukoilen heidänkin puolesta... Todellakin toivon ja rukoilen, että mahdollisimman monien sydämissä tulisi asumaan Jeesus! Ja tulen todellakin julistamaan ja todistamaan, että Herramme on TODELLINEN ! HÄN RAKASTAA MEITÄ KAIKKIA!!! Rukoilen, että mahdollisimman moni antaa Herralle mahdollisuuden... Siinä ei menetä mitään, PÄINVASTOIN! Kun ajattelenkin entistä elämääni, niin ymmärrän, miten "turha" se oli ilman Jeesusta! Se on monelle niin vaikeata käsittää, se kaikki pitää itse KOKEA !

Siunaten, Siskonne Linda

Ps. Muutama päivä sitten kun kävelin ja nautin kauniista luonnostamme, se ihana ja tuttu tunne lapsuudestani palasi... Kiitos Isä, kaikesta...